Etelävirolainen on optimistinen, puhelias, ystävällinen, avoin ja luottavainen. Itsekään sitä ymmärtämättä säilytetään jossain alitajunnassa vanhaa uskoa siihen, että puilla ja kivillä on sielu ja että metsässä aitan alla, siellä jossain kaupungin ulkopuolella asuvat henget, haltijat ja kotitontut. Esineellinen ja materiaalinen maailma ei ole vielä pystynyt pilaamaan etelävirolaista.

Etelävirolainen ei uskalla sanoa, että pahan silmän omaavia ihmisiä ei ole olemassa tai uunin alla asuva parka ei tee pahoja töitä. Jos vaikka kuitenkin...

Nykyaikaista esinettä tarkasteltaessa ajatellaan - mihinkähän tätäkin tarvitaan? Käskyjä ja määräyksiä kuunneltaessa mietitään `eipä tässä ole niin kiirettä, pian tulee kuitenkin uusi käsky, joka on ehkä vielä viisaampi`. Luontonsa puolesta iloiset võrumaalaiset pitävät hauskoista tapahtumista ja tavoista kuten häät, Kadri- ja Mardi-noitina käymisistä ja syntymäpäivistä. Kaikki osallistuvat mielellään kyläjuhliin, Jyrinpäivä- ja juhannustapahtumiin.

Kuolema on osa elämää - myös etelävirolaiset osaavat muistella ja arvostaa vainajia. Kotipaikan metsässä leikataan vainajalle risti puunkuoreen, jotta sielu saisi rauhan eikä alkaisi käymään kotona - olisi tyytyväinen itseensä ja elettyyn elämäänsä.

Se, ettei Võrumaan syrjäisiin mäkikyliin ole vielä koko maailman meno levinnyt, on sekä puute että rikkaus. Osataan vielä keritä lampaita, kehrätä lankaa, tehdä kangasta, neuloa sukankanta, paikata housunpolvia, savustaa lihaa...

Paremmin kuin missään muualla Virossa ovat kansanlaulut säilyneet Setumaalla. Setukaisten alkuriimillinen, esivanhempien uskomuksia, tapoja ja koko elämäntapaa esittelevä rekilaulu leelo elää kansan joukossa vielä tänä päivänäkin. Vuosisatoja ovat setukaiset laulaneet kansanlauluja sukupolvesta toiseen ja opettaneet niitä lapsilleen. Taitavimpia laulajia (esilaulajia) kansa alkoi kutsua kunnioittavasti lauluäideiksi. Setukaiset laulavat moniäänisesti. Kuoro toistaa esilaulajan esittämän tekstin. Korkeimman äänen laulaja on killõ, kuoro laulaa tõrrõ-ääntä, eli puoli sävelaskelta matalampaa ääntä.

Võrun kieli eli võro kiil on useiden võrulaisten keskenään käyttämä kieli vielä nykyäänkin. Võrun kielellä ymmärretään toisiaan paremmin kuin kirjakielellä, ja sen käyttö tarkoittaa luottamusta ja antaa keskustelulle kotoisan, välittömän ja eloisan sävyn. Kieli-ihmisetkin pitävät võrun murretta - kuten sitä nykyään nimitetään - omana kielenään. Oli miten oli, võro kiil on ainoalaatuinen kieli, jossa on paljon vanhoja, mielenkiintoisia piirteitä ja värikäs sanasto. Toivomme hartaasti, ettei kielemme koskaan katoaisi!

Võrun kielesta ja võrulaisista voit lukea Võrun Instituutin kotisivulta.